Ensin kuitenkin taas aihetta. Tilaus M-pökät valmistui LOPULTA. Itse pökät on olleet jo varmaan viikon hyllyn kulmalla odottelemassa tuota peheen "staffordshirenbullterrieriä" . Staffin kuva puolestansa on pyörinyt pöydältä toiselle ja olen sitä tutkiskellut sillä silmällä aina ohi kulkiessa. Eilen sitten Yrittäjä lupasi viedä Vanhemman Rinsessani synttäreilleen (Vanhempi Rinsessani täytti ennen joulua, eilen oli oikeasti Yrittäjän omat syndet) elokuviin kuudeksi yhden kamunsa kanssa, ja tuohan tarkoitti, että oletimme hänen kotiutuvan ennen kuutta. Puoli kuuden aikaan pakkautin pienetkin vermeisiin (MiNäää lensi kamppeisiin kun kuuli pääsevänsä ikkän kanssa ajelulle) ja Hellämieliseni 5,5veekään ei ihan kauheen isoa dilemmaa tehnyt toimimattomista rukkasista ja hukassa olevista lakeista ja äärettömän työläoistä kengistänsä. Ja koko rakas katraani odotteli pihalla jo hyvissä ajoin lopulta saapuvaa mutkat suoriksi vetävää ekocitymaasturia. Oli ne ehtineet ostaa popparitkin (kuulemma).

Keksin vielä suklaanälän ja siksipäs Yrittäjän piti kurvata kotiin kaupan kautta. Muutama ylimääräinen minutti for mii juunou. Illalla sitten vähän ennen kymppiä valmistui tällaiset.

Olikin näppärä vetäistä yökät päälle ja kipsutella kahden yövaippapökäläisen kanssa suoraan sänkyyn suoristelemaan issiashermoa. Se se osaa olla tuulella aina välillä.

*******************************  

Minä olen aina vähän varauksella suhtautunut noihin ultriin (romuttui nyt sitten niiden kammo - ei tässä oikein muukaan auta) ja vielä varauksemmalla kotidoplereihin, joilla siis voi ihan milloin vain kiusata vauvaa kauhealla säteilyllä. Tai meidän tapauksessa voisi kiusata vauvoja (toivottavasti).  En siis ole ikuna etes harkinnut moista vermetintä.

Paitsi että keskiviikkona aika heti neuvolan jälkeen kävin huutiksesta sellaisen huutelemassa ja kerjäsimpäs jopa ekstranopeaa postitusta.

Kun nimittäin siellä neuvolassa ei saanut vähän alle tunnin yrittelyjen jälkeen

 a) lääkäri

 b) terkkari

c) toinen terkkari

niitä ääniä kuulumaan. Tai no lääkäri ja eka terkkari ehkäsai mielestänsä. Näytöllä siis livahti lukema 160 useaan otteeseen, mutta minä - housuitta siinä pöydällä makaava, ihanaa papanottoa odotteleva vauvojen äiskä  - en kuullut yhtään kyllä mitään. Vielä en kuitenkaan sillälailla huolestunut, koska (yli)nuori lääkäri oli sitä mieltä, että kyllä siellä jotain on, mutta on vain niin piilossa. Ja sitten tuli se hokema (, jonka sain heiltä jokaiselta privaatistikin), että "näillä viikoilla on yhdestäkin joskus hankala löytää sitä ääntä ja kahdesta vielä hankalampi".  Pyysi kuitenkin vielä (kokenutta) terkkaa kuuntelemaan. Terkka selitti tuon kaksosjutun ja sen viikkojutun (15+0!!!??) ja sitten haukkui lääkärin huoneessa olevan doplerin ja lupasi kuunnella vielä papan jälkeen omassa huoneessaan, jos siellä saataisiin kuulumaan. No halusikin sitten lähteä kotiin jo, kun oli työaikansa päättynyt, mutta ohjasi kolmannelle tädille. Kauan yritti hänkin, muttei saanut enää edes mitään ehkiä kuulumaan. Ensiviikolla on eka äitipolikäynti ja lääkäri oli sitä mieltä, että sinne vain ihan normaalisti sitten ja ei tarvitse aikaisemmin mennä. Niin no eihän se tietty elä tämän pään sisällä se lääkäri.

Että nyt olen (melkein jo) kotidoplerin (toivottavsti) onnellinen odottaja ja metsästys alkaa välittömästi, kun pääsen sisälle se käsissäni. Toivottavasti jo tänään, enkä ylilyhkäisen viikonlopun jälkeen. Olisihan tuossa tietty se, että kerrankin ei viikonloppu livahtaisi käsistä.

Tämä olisi hitusen helpompaa, jos niitä aikaisemmin selkeästi tuntuvia liikkeitä tuntuisi edelleen. Mutta nykyisin tulee vain satunnaisia ehkäliikkeitä. Ei mitään sarjatykityksiä todellakaan. Ja yksittäinen "potku" menee tällä hetkellä yltiötoiveikkaan Meemelin ilmavirtauksien piikkiin sen ei-niin-yltiötoiveikkaan Meemelin mielessä. Voihan piina.