Otsakkeeseen liittyen vähän. Sen lomassa valmistui tällaiset XL-kokoiset tilauspöksyttimet - viikon se otti.

Pöksyt itsessään valmistui yllättävänkin nopsakasti kokoonsa nähden. Mutta tuo kuva... Ensin hahmottelin ja piirtelin sitä pari päivää - piikitysvibrat ei vain ottaneet iskeäkseen päälle. Lopulta aloin työstää tuota joka paikan päältä ajelevaa ympäristöhirmua, mutta kun tosiaan olen sellainen WHAM (kotona työskentelevä äityli) ja tämän työmuodon hyviä puolia on sitten se, että voi työn ohessa seurustella lapsostensa kanssa. Ja seurustelusta käy esim. pyllynpyyhintä, juomisen tarjoaminen, lasinsirujen siivous koooooooooko keittiön lattialta, kissan hengen pelastus (x5), pukeminen, riisuminen, pukeminen, riisuminen jne. Moni mainitsemistani seurustelumuodoista on kestoltaan yllättävän lyhykäisiä suorittaa. Mutta. Ensin pitää nousta kera issiaksen ylös pehmeältä sohvalta. Sitten piilottaa keskeneräinen piikitystyö jonnekin korkealle. Sitten toteuttaa itse seurustelumuoto. Sitten pitäisi kelata se digiboxilta tullut A-studio takaisin oikealle paikalle, koska unohdit tietyssä häirityssä mielentilassa tietenkin painaa sen palluskan siihen kohtaan johon (sillä kertaa) jäit. Sitten kaivaa taas kaikki huovutusvillapallerot, neulat, itse työ, alusta ja mallikuva esille. Ja istahtaa sinne pehmeälle sohvalle. Huomataksesi, että se himputin valkoinen pallero olikin lentänyt lattialle, eikä ole siinä kasassa. Varmuudenvuoksi siis nappaat neulan käteen ja nouset issiaksesi kanssa sieltä pehmeältä sohvalta kyykistymään (sen issiaksesi kanssa) sen valkoisen palleron lattialta. Sitten taas hommiin. Arvatkaapas onko tässä vaiheessa vähintään se kissa taas hengenhädässä - tai siis anteeksi, leikkimässä MiNääääään kanssa?

Ja kun tämä nyt tavallaan on sellaista luovaa työtä tämä kuvan väkerrys. Eli se olisi niiiiiiiin ihanaista tehdä silleen omassa rauhassa ilman (ääärettömän rakkaita) häiriötekijöitä. Edes joskus.

Mutta saimpas tehtyä ilman piikitysvapaita kuiteskin. Kolme (pätkätyö)päivää se otti. Ja kamerakin mokomus vääristää kuvaa ja se näyttää tuossa paljon kökömmältä minusta kuin ihan livenä (hämärässä energialampun valosessa...).

************************************

MiNääää odottaa innoissaan Tattisia. Tattisista kumpikaan ei mene rattaisiin, koska MINÄÄÄÄÄÄÄÄ MENEN NIIHIN!!!!

MiNääällä on vankka usko, että Tattiset asuvatkin tisuissa (MiNääään tisuissa). Ei kuulemma tule maitoa,  ja kysyi hyvin vakavalla äänellä tässä yksi päivä, että onko ne nyt siellä tiellä.

Tattisille ostetut pienen pienet vaippaset ja vaatteet on ihan selkeesti MiNäään. Hän vetää ne väkisin ainakin osittain päälleen.

Ja aina jos epään tisuvierailun johonkin (teko)syyhyn vedoten, niin kysyy sillä ikiomalla vakavalla naamallaan: "Miks vauvat saa?"

Onneksi Tattisia on vaan kaksi. Eikä esim. kolmea.

Ja sellaista piti vielä kysymäni, että ei löytyisi ketään ronskia venäläistä kuulantyöntäjää, joka voisi tulla rusauttamaan lantion luuni takaisin paikoilleen? Aikomukseni ei ole vielä saada sieltä mahdutettua kolmikiloista vauvelia (saatikka kahta) ulos, joten ihan menisi mielestäni vaikkapa 15 viikkoa vielä niillä normiasennoilla...? Koska kävely tuntuu erikoiselta kun lonkkaluut on eripaikassa kun yleensä ja issias reppana ei ole löytänyt omaa paikkaansa tässä kaikessa jännässä. Mutta. Vielä liikkuu, eikä pysähdy ennenkä lääkäri käskee (vauvojen takia - jos alkaa höpöttää minun voinnin vuoksi, niin sanon: "Juuuu, juu juu. Niin tietenkin. Aivan.") Niinkauan liikun, kun ainakin konttaamalla pääsee.