Ja vieläpäs hengissä. Eikä saatu etes siitä kaikukoppa kerrostalokämpästä häätöä, vaikka monta kertaa moista odottelin. Ollaan me vaan äänekästä väkeä.

Nämä tilauspöksylit valmistuivat juuri ennen reissuunlähtöä piikitystä vaille valmiiksi,  ja ajattelin piikitellä ne loppuun sitten Heltsingissä. Noh, olisi onnistunut pikkuisen paremmin, jos olisi ollut oikeat villat mukana. Eli pikittelinkin heidät sitten tänään. Pupulit on kokoa S ja koiru-pökät kokoa S+.

2014276.jpg

2014279.jpg

2014281.jpg

 

******************************************

 

Reissu oli kiva ja rankka. Eli ei mitään uutta sen suhteen. Paitsi tiistai oli vähän turhankin poikkeus.

Edellisenä iltana Yrittäjä höpötti jostain palaverikohteestaan. Kuuntelin puolikkaalla toisella korvalla - joka muuten oli ollut reilun viikon tukossa, siis TOTAALITUKOSSA, aloin pikkuhiljaa menettää loput rippeet järkikullastani (kuvitelkaa oikeasti reilun viikon kestänyt peltipurkissa asuminen huminoineen ja muineen ja siihen sitten sellainen kaikuva asento kera neljän energiarikkaan lapsosen) - ja niinpä jäi hitusen silleen aikalailla pimentoon, että minne se oikeasti oli menossa. Se selvisi aamulla, kun olin tyhjäämässä pesukonetta vessassa. HippHopparin puhelin nimittäin alkoi soida vieressä naulakon seudulla. Ja aikani sitä kuunneltuani huikkasin infoa myös peremmälle HippHopparille. Hänellä meni luonnollisesti aikansa tajuta mitä huudan ja lopulta hivuttautui esimurkun välinpitämättömällä asenteella sitä etsimään. Löysi (kuulemma) juuri ajoissa ja vastattuaan antoi minulle. "Iskä."

Puhelimen toisesta päästä tulee valtaisa tulva: "Mikset sinä vastaa puhelimeen vaikka soititkin juuri??! Oletteko te kunnossa siellä?? Jos ei tähänkään puhelimeen olisi vastattu, niin olisin seuraavaksi soittanut isännöitsijälle..." Historiaa. MiNääää oli hetki aiemmin leikkinyt puhelimellani. Oli saanut taiteiltua (ensin iskälle soitettuaan, ja tämä oli sitten laittanut luurin kiinni ja alkanut soittamaan takaisin (kierrätämme puhelinlaskuja firman piikkiin...)) puhelimeeni tekstin "Muisti täynnä". Tuo teksti tarkoittaa todistetusti, että siihen pystyy kyllä onnistuneesti soittamaan, tulee normit hälyäänet soittajan korvaan jne, mutta se puhelin ei jaksa soida, koska sillä on muisti niin täynnä. Minä soin hyvinkin kovaan, jos kapasiteetti alkaa täyttyä...? =O Mutta siis. Oli pari kertaa yrittänyt ja eihän siihen nyt sitten osattu vastata, kun ei se puhelin mitään vinkannut.

Kun lopulta puhuttiin, niin selvisi, että Yrittäjä on matkalla kohti Kokkolaa. Hiukka silleen verrokiksi, että Helsinki-Kokkola on kai n. 500km (edestakaisin tietty sitten tämä matka) ja Oulu-Kokkola olisi n. 150km (x2 tämäkin). Mutta mäns gattu duu, whot a mans gattu duu. Tai jotain sinne päin.

Kului kaksi tuntia ja olen imuroimassa. Yhtäkkiä Vanhempi Rinsessani ryntää nurkan takaa ja sanoo:

"MiNääääällä tulee verta..." ja kuulin että nenästä. Kurkistan Pientäni ja ihmettelen, että vaikka isosiskon hihattomat käsivarret todellakin on veressä, niin pikkusiskon nenänalus on kyllä ihan puhdas. Tuijotan ja alan ihmetellä ääneen, kun isosisko korjaa:

"Eikun äiti päästä!"

Arvatkaa mitä. Niin tuli. Hän oli kolauttanut takaraivonsa sohvapöydän reunaan. Tuossa pöydässä oli melko teräväkulmainen lasipäällys... Sitä verta oikeasti tuli ja hetken siinä pyörittyäni ja kuunneltuani pikku MiNäääni, iski totaalipaniikki. Olin siis yksin vieraassa kaupungissa kahdeksannessa kerroksessa neljän hyvin eri-ikäisen lapsen kanssa (joista yksi teki kuolemaa käsiini - tosin huusi ja seisoi ja silleen, mutta tiedättehän te?). Meillä oli vain yksi avain ja tukipylvääni oli aikalailla juuri saapunut sinne 500 kilometrinsä päähän. Oli hiukka avuton ja paniikinomainen olotila. Ainiin, ja se korva oli totaalitukossa. En siis kyennyt ajattelemaan edes puoliksi niin selkeästi (hekohehhehhehheeeeeee) kuin yleensä pystyn. Maailman suhisi ja nyt sitten vielä tuo.

Olin jo näin lähellä soittaa ambulanssin, mutta jostain syvältä pään sisältä kuului ääni "Yrittäjä." Jotenkin sitten sain soitettua sille ja aloin horista omiani. Onneksi soitin Yrittäjälle enkä ambulanssille. Jos ambulanssisedät ja tädit olisivat tulleet, olisin taatusti saanut jonkin kuolonkohtauksen itse, koska ambulanstyyppien tulo olisi luonnollisesti tarkoittanut juurikin sitä, että lapseni kuolee käsiini. Mutta Yrittäjä sen sijaan hoki ensin minuutin: "Rauhoitu. Meemeli rauhoitu. Rauhoitu? RAUHOITU." Ja jatkoi kun sai minut vaikenemaan hetkeksi: "Keneltä tulee verta?" "Mistä?" "Kastuuko tukka tai paita enemmän?" "Mihin se osui?" "Kuka näki mitä kävi?" Jne. Näihin vastaillessa olin hoksannut ohjeistaa hyvin hiljaiset sisarukset etsimään Arnicapurkin ja niitä se MiNää siinä söi sitten omasta pyynnöstään aikasta ahkerasti. Verenvuotokin tyrehtyi. Olin jo hilkulla ottaa itsekin, mutta Yrittäjä toimi tällä kertaa Arnicana. Eli minä olin rauhallinen ja kun puhelu oli ohi, itkin vuolaasti ja selitin siinä itkiessä lapsosille, että ei ole mitään hätää - äiskä vain vähän säikähti. Että aikuisille käy joskus niin...

 

Ja tiistaiteemamme jatkuu. En luonnollisesti tuon tapauksen jälkeen uskaltanut laittaa MiNäätä rattaisiin päikkäreille, vaan menin hänen kanssaan köllimään sänkyyn. Ennenkä pikkuiseni nukahti, alkoi hän yhtäkkiä kesken unilaulujensa sivellä sitä vasenta korvaani, joka tosiaan oli edelleen TUKOSSA. Hyvin keskittyneesti siveli noin minuutin, lopetti ja totesi:

"Noin."

Olin vähän hämilläni tuosta, mutta en alkanut kysellä mitään, koska se olisi virkistänyt pienen päikkäreille menijän. Mietiskelin vain ihmeissäni ja sitten tapahtui jotain, jota ei ole tapahtunut ainakaan kolmeen vuoteen. Nukahdin itsekin päikkäreille. Herättyäni korva oli edelleen tukossa ja hautasin pöljät ajatelmani pienestä omasta parantajaeukostani.

Paitsi että kun seuraavana aamuna sitten heräsin, oli korva taas oma rakas normaali korvani... Että hiukan kyllä jäi asia mietityttämään.