Kiitos teille kaikille ihanuuksille. Ihan mahdottoman paljon. Te olette oikeasti napanneet ison palan tästä surusta ja ikävästä. Ihan uskomattomia ihmisiä löytyy kyllä tältä pallolta ja MONTA!! Olen jopa tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en ole saanut aikaiseksi tänne mitään kirjoitella. Mutta nyt tulin teidän oloa helpottamaan. Meemeli voi hyvin ja on onnellinen. =)

Surutyö on ollut jo useamman päivän vimpassa vaiheessaan. Kieltäminen ja viha iski oikeastaan yhdessä kuin tykin suusta. Silloin kun MiNäää pikkuiseni asian etukäteen kertoi. Kaupankäynti alkoi hyvin pian tuon jälkeen, ja voimistui viikko MiNäään ilmoituksesta neuvolassa, kun ne sydänäänet ei kuuluneet. Masennut iski silloin keskiviikkona ultrassa ja siinä rinnalla alkoi sitten pikkuhiljaa syntyä hyväksyminen perjantaina synnytyksen myötä ja oikeastaan jo siihen valmistautuessa.

Synnytys siis lykkääntyi torstailta perjantaille ja jälkeenpäin ajatellen todella hyvä niin. Vaikka ensin ajattelin, että en kykene enää toisena päivänä lähtemään kotoa kohti sairaalaa. Mutta sainkin vielä kerran käydä Tattisten kanssa saunassa ja mennä lukemaan iltasatua MiNäälle ja Hellämieliselleni. Ja nukahtaa yhdessä heidän kanssaan. Nukuin todella hyvin. Perjantaiaamuna olinkin hyvin valmis itse synnytykseen.

Aamulla päästiin Yrittäjän kanssa huoneeseen, jossa oli onneksemme telkkari ja kaksi sänkyä. Yhdeksältä laitettiin kohdunsuulle neljä tablettia ja puoli tuntia tuosta supistukset alkoi tuntua selkeästi. Ennen kymmentä otin varalta pari Arnicaa. Caulophyllumia olin nappaillut jo keskiviikosta lähtien ja homeopaatilta sain neuvon nappailla edelleen. Pelkäsin nimittäin aika kovasti, ettei istukka irtoa itsekseen. Pelailtiin korttia ja tuijotettiin telkkaria. Ja minä haaveilin vartin välein, että heti kun istukka on maailmassa, saisin juoda.

En tiedä oliko Arnican ansiota vai mitä lie, mutta supistukset ei voimistuneet oikeastaan ollenkaan. Kahdeltatoista laitettiin sitten seuraava annos tabuja - kaksi kappaletta. Aika pian supistukset voimistui ja otin Arnicaa varmaan jo puolen tunnin välein. Yhden aikaan pyysin, josko laittaisivat verkkohousut sen kannettavan pöntön sisälle. Tuo siksi, ettei pikkuiset kolahtaisi sinne metallisen pöntön pohjalle... Tuon jälkeen piti nousta jo nojailemaan sänkyä vasten. Siinä pelailetiin Skippoa samalla. Minä huokailin ja heijailin, mutta hienosti nuo supistukset kyllä kesti. Kauhein pelkoni oli ollut, että noiden tabujen ansiosta synnytys olisi ollut yksi iso supistus. Jos noin olisi homma mennyt, olisi Meemelikin turvautunut troppeihin...

Joskus kahden jälkeen siinä pelaillessa ja heijaillessa naksahti sisällä todella rajusti jotain, mutta lapsivedet ei kuitenkaan tulleet, joten ajattelin ensin, että oli vain joku lihasnykäys. Jonkun ajan päästä päätin siirtyä pöntölle istuskelemaan ja matkalla valuikin sitten vedet. Tuo helpotti jotenkin. Tuntui, että itse syntymä olisi vähän lähempänä. Tuossa oli nimittäin pelottavaa se, ettei voinut ollenkaan tietää milloin pienet ehkä tulla putkahtaisivat. Ja tuntisinko sen, vai tulla tipahtaisivatko vain yhtäkkiä. Pöntöllä istuskelin jonkun aikaa ja nojailin edessä olevaan roskakoriin. Lopulta vähän ennen kolmea syntyi ensimmäinen. (Näihin aikoihin MiNää oli herännyt päiväunilta itkemään ja itkusta ei ollut meinannut tulla loppua.) Tuossa vaiheessa itkin ne ainoat itkut. Kätilö kurkki pönttöön ja totesi, että todennäköisesti tuli vasta yksi vauva. Hän ei erottanut kuin yhden napanuoran. Halusin siis jäädä pöntölle istuskelemaan. Ja 15.15 syntyi sitten toinen. Hän ei tuntunut ollenkaan niin jäntevältä ja hetken jo elättelin toiveita, että olisikin ollut se istukka. Mutta edelleen roikkui yksi napanuora. Jäin siis edelleen pöntölle istuskelemaan ja yritin irrottaa sitä himputin istukkaa ajatuksen voimalla ja suggestoimalla ja ties miten. Aina supistuksen tullessa alkoi kuitenkin lorahdella aika paljon verta ja kätilö näki parhaaksi, että nousen sängylle ja laitetaan peräsuoleen seuraavat kaksi tablettia. Kolmelta olisi pitänyt nuo laittaa, mutta oltiin odoteltu, josko istukka tulisi vauvojen mukana.

Lääkärikin kävi katsomassa vuotoa, mutta lupasi vielä odotteluaikaa. Ei ollut liian rajua se vuoto, vaikka aika reilusti sitä kuitenkin tuli. Kovasti supisteli, mutten kyllä muista kipua siitä ollenkaan. Aloin oikeasti pelätä sitä mahdollista kauheaa kaavintaa. Josta en siis tiennyt yhtään mitään. Lääkäriltä siitä kysyin, ja ilokseni sain tietää, että minut nukutetaan "kevyesti"... Joo, kevyesti vaan katsokaas. Paniikki alkoi todella nousta. Lääkäri ja kätilöt yritti kukin vuorollansa painella mahaa, mutta minun mahaan ei oikeastaan saa koskea silloinkaan, kun en ole keskellä synnytystä. Joten se siitä kikasta. Kovasti taas yritettiin painostaa ottamaan jotain lääkettä, että voisivat mahaa painaa, mutta minä oikeasti en uskonut sen lääkkeen voimaan tuossa asiassa. Minun mahaan ei vain voi koskea. Tai voi, mutta vaikka mitä tekisin, niin rentona en osaa sen antaa silloin olla.

Jossain vaiheessa Yrittäjä lähti vessaan ja kuunteli sinne päästyään, että taitaa olla taas supistus. Ja tuon supistuksen aikana taas lorahteli ja yhtäkkiä alkoi näkökenttä supistua pikkuhiljaa. Huikkasin miesrakkaani äkkiä viereen ja hän kutsui kätilön. Minua Pelotti. Sängynpääty laskettiin ja verenpaine mitattiin ja tippaa laitettiin juoksemaan vähän joutuisammin. Paineet oli n. 50/90. Verrokiksi voinen kertoa, että toissapäivänä juuri ennen ultraa, oli alapaine ollut yli 100 ja yläpaine jotain 150. Ja silloinkin pelotti... Lääkäri huikattiin myös paikalle ja aika suruissaan tuo nuori lyhkäinen herra ilmoitti, että kyllä nyt on viisainta siirtyä leikkuriin ja kaapia se istukka pois. Minä itkin ja anelin, etteivät anna minun kuolla. Kyselin mikä kaikki voi mennä pieleen tuossa jne. Vapisin kuin horkassa. Muistan varmaan loppuelämäni sen sumuisan olon ja sen vapinan voimasta kolisevan tippatelineen.  Yrittäjäkin alkoi näyttää vähän huolestuneelta. Muistan kun yritin naureskella ja olla hetken täysin rentona (etten vapisisi niin "pelottavasti"). Mielessä pyöri vain ne ensitunnelmat kun kuultiin kaksosuutiset ekalla ultrapöydällä - "Meille kaksoset...?? Eikä. Tämä ei voi tarkoittaa muuta, kuin että tästä seuraa jotain todella kauheaa. Minä kuolen tai jotain..."

Aika nopsakasti lähdettiin kohti heräämöä ja LUOJAN KIITOS Yrittäjä sai tulla sinne asti mukaan. Joutui jonkun ajan päästä kuitenkin lähteämään, kun heräämöön tuotiin toinenkin potilas. Mutta tuolla heräämössä oli kyllä oikeasti oikeat ihmiset töissä. Koko ajan oli joku vieressä ja muistan varsinkin yhden hoitajan pehmeän ja lämpimän käden. Piteli koko ajan kädestä kiinni. Ja toivat ihania lämmitettyjä peittoja päälle. Pelko otettiin tosissaan ja jotenkin he löysivät juuri ne oikeat sanat, joilla saivat sen kauheimman paniikin lähtemään. Ja lopulta lääkäri kehotti laittamaan vähän rauhoittavaa suoneen... ;-D (ekat lääkkeet tuossa synnytyksessä, jos ei niitä käynnistysjuttuja lasketa - juu, ja tuli tarpeeseen, enkä edes yrittänyt niiden ottamista kyseenalaistaa... ;-D) Hoitaja kysyi, että laitetaanko 25milliä (tai jotain), mutta lääkäri vilkaisi minua ja totesi: "Laita vain koko ampulli pikkuhiljaa." =D

Sitten siirryttiin leikkuriin ja hengitin neljä kertaa käskettynä happea maskista ja heräsin heräämöstä. Kaikki oli mennyt hyvin ja voi että ette usko että minä olin onnellinen. Hengissä, kohtukin tallella ja ei edes yhtäkään raapaisua ollut tullut. Se tunne oli ihan uskomaton. Kiittelin siinä pökkeryksissä kaikkia. =D Ja lähes heti muutamien mittailujen jälkeen sain

VETTÄ.

Kylmää ihanaa vettä ja ihan niin paljon kuin halusin. Ja heti kysyttyäni sain myös Yrittäjän viereeni.

Verta meni ennen kaavintaa n. 800ml ja toinen mokoma oli mennyt leikkurissa. Kiellettiin nousemasta yksin vessaan... =)

Aika pian päästiin takaisin osastolle ja yöksi tietty jouduin jäämään. Mutta Yrittäjä sai jäädä "TOTTAKAI!" kaveriksi yöksi. Vietettiinkin nyt sitten eka kerran moneen - MONEEN - vuoteen yö kaksistaan. Kauheasti tuohon ei silti romantiikkaa sisältynyt. Sängytkin oli siveästi erillään.  =)

Osatolle päästyämme nähtiin sitten pikkuiset. Yhtään kyyneltä en vieräyttänyt ja jotenkin ei siinä olleet Tattiset. Silti oli ihana nähdä ne pikkuiset, joiden liikkeitä olin jo muutaman viikon saanut tuntea. Heillä oli täydelliset pienet nenännykeröt sieraimineen, toisella oli suloisesti suu auki ja toinen oli suu visusti kiinni. Pienet korvanalutkin erottuivat ja täydelliset pienet kämmenet ja jalat. Todennäköisesti toinen heistä oli kuollut vähän aikaisemmin, koska oli enemmän jotenkin "geeliytynyt" tai jotain. Mutta toinen näytti vielä niin täydelliseltä, että uskalsin pikkuisen siirtää toista jalkaa ja kurkata jalkoväliin. Ja mielestäni siellä oli kyllä pienen pieni pippeli. =) Eli uskon edelleen vakaasti, että poikia minä odotin, kuten uskoin tekevänikin. <3  Varmuuden tuohon saa varmaankin parin kuukauden päästä, kun käydään perinnöllisyyspoliklinikalla kuulemassa, löytyikö mitään syytä pienten kuolemalle.

Oli helppo luopua pienistä, kun kuulin, että heidät laitetaan vierekkäin menemään patologille ja sitten samaan aikaan tuhkataan myös. Heidän ei tarvinnut lähteä yksin. <3

Halusin laittaa myös pienen kuvan toisesta nöpösestä. Kuvassa näkyy hänen pieni täydellinen oikea kätensä. Kuvan voi käydä katsomassa täältä.

Lauantaina kotiutuessa oli hemoglobiini 83 ja olo vähän sen mukainen. Mutta nyt alkaa olla jo suht normaali olotila tuonkin puolesta. Tosin edelleen kun vähän fyysisempää tekee, niin pitää pysähtyä hengittämään ihan todenteolla pää polvissa. Mutta koko ajan jaksaa enemmän.

Henkine puoli sitten. Se, joka varmasti kiinnostaa teitä enempi. =) Lauantai-illan istuskelin muiden seurassa ja illalla kävin ihan yksin saunassa. Eka kerran siis ilman Tattisia.  Se oli aika kova paikka. Illalla mentiin sitten MiNään ja Hellämieliseni kanssa iltasadulle. Ilman Tattisia. Ja nukkumaan aloin aika surullisissa tunnelmissa myös. Silti nukuin todella hyvin. Kolme kertaa heräsin hyvin samanlaiseen uneen. Siinä oli vissiin napajäätiköt sulaneet ja melkoisen paljon oli taloja osittain veden alla. Asuttiin jossain suurkaupungissa kerrostalossa. Asuntomme oli todella pieni, todennäköisesti yksiö. Mutta olimme mahdottoman onnelisia ja unet eivät todellakaan olleet painajaisia. Päinvastoin.

Seuraavana päivänä jäin sänkyyn suljettujen ovien taakse ihan yksikseni. Katselin nauhalta vanhoja ohjelmia pois ja välillä seurasin tarkemmin, välillä en ollenkaan. Yksi ohjelma sai kyllä melkoisen voimakkaat tunteet päälle. William ja Mary jaksossa tuo ihanainen maailman täydellisin kätilö Mary auttoi kaksosten kotisynnytyksessä... Huh huh kuvaa aika hyvin minun tunnelmia.

Kolmen neljän aikaan tulin alakertaan ja illan vietin taas muiden seurassa. Kauheasti en uskaltanut itkun antaa tulla lasten nähden, koska varsinkin Hellämieliseni oli jo vähän huolissaan. Toki muutkin, mutta tuolle pienelle perheemme iloisena pitäjälle tämä oli selkeästi vaikein asia koko jutussa. Hän pyrkikin lohduttamaan ja omien sanojensa mukaan ilostuttamaan minua mitä hurjimmilla tempuilla. <3 Jos sai jollain jutulla aikaseksi pienenkään hymyn tai kehun, jatkoi tuota touhua vähintään puoli tuntia. =)

Sunnuntaina sitten pikkuiset kävivät vielä viimeisen kerran luonani MiNään ja Hellämieliseni nukahdettua. He tulivat huoneeseen mummuni kanssa. En oikein reagoinut vielä tuossa vaiheessa, vaan hihitin katsellessani Frasieria... =P Erotin heidät mummostani siitä, että mummoni käy aina sellaisena isompana valona. Tattiset tulivat pieninä kirkkaina pisteinä. Ensin toinen ja heti perään toinen. Viipyivät vain hetken ja lähtivät mustina pisteinä. Tuo vähän säikäytti, mutta myöhemmin siskoni ystävän sanat toivat ERITTÄIN SUUREN LOHDUN JA SELITYKSEN. Hän oli tällä viikolla joku päivä yhtäkkiä vain saanut todella voimakkaan tunteen, että Tattisiet olivat vanhoja viisaita sieluja. Heidän ei koskaan ollut tarkoituskaan tulla tuon kauemmaksi seuraamme. He vain jatkoivat jonnekin "korkeammalle tasolle" eteenpäin tämän pienen pyrähdyksen avulla. Minut oli valittu tähän rooliin siksi, että olen tarpeeksi vahva asian ymmärtämään ja kestämään. Tuo jotenkin kolahti todella. Kun olen itse ihmetellyt, että missään vaiheessa en ole kokenut, että tässä olisi ollut mitään epäreilua tai pahaa... Tuntenut tuosta jopa vähän syyllisyyttäkin - olenko näin kylmä ihminen... Mutta jälkeenpäin näinä päivinä miettiessäni, olen tajunnut, että minulta on jopa kysytty lupa tähän kaikkeen. Ja annettu sopivassa tilanteessa pieniä varoituksia tulevasta. Mummu on vieraillut TODELLA ahkerasti iltaisin. Hän on joskus siskolleni kerrotuttanut, että tuntee olevansa velvollinen huolehtimaan meistä lapsenlapsistaan. Tuli jopa joku päivä sitten vähän huono omatunto mummon puolesta, eiköhän hänen pitäisi saada jo levätä rauhassakin välillä. Täällä on yksi lapsenlapsi kyllä nyt työllistänyt ihan kunnolla... ;-D Mutta täytyy sanoa, että ilman en olis vielä tässä naureskelemassa. Eli mummo, jos luet selän takana, niin kiitän kyllä taas kovasti kovasti. Mutta nyt uskallat jo jättää minut vähän vähemmälle valvonnallekin. =)

Torstaina kun istuskeltiin siellä osaston päiväsalissa, sain siskoltani sellaisen viestin, että hetkeksi kaikelle löytyi jotenkin selitys. Sisko siinä höpötti, miten harva tyyppi saa moisia iloisia ja onnellisia reagtioita tuossa määrin koko elinikänänsä aikaiseksi, kuin mitä Tattiset saivat pienen pyrähdyksensä aikana. <3 Nuo tyypit kyllä oikeasti herättivät melkoisia tunteita ihan ventovieraissakin! =) He olivat todellakin suuria persoonia jo noinkin pikkuisina. Heidän lähtönsä myös sai ihmiset osoittamaan oikein joukolla suunnatonta hyvyyttä ja myötätunnon kykyä. En käsitä, miten olisin oikeasti ilman teitä jokaista jaksanut!! Minä kiitän siis vielä tässä aivan suunnattoman paljon joka ikisestä sähköpostista, tekstiviestistä, netin kautta saamasta myötätunnosta, soitosta ja vierailusta. Vaikka hyvin harvalle olen osannut laittaa henkilökohtaista vastausta, niin silti olen jokaisesta pienestäkin sanasesta saanut aivan mahdottoman paljon!! Toivottavasti te jokainen uskotte ja ymmärrätte tämän. Muistan vielä hämärästi, kuinka kävin esimerkiksi täällä blogissa viikko sitten välillä itkemässä. =') Nyt olen ollut varmaan neljä viisi päivää täysin netittä. Jotenkin en ole vain ehtinyt. Ja nyt kun kävin uusia viestejä lukemassa ties vaikka ja mistä, niin sellainen täyttävä onnentunne valtasi sydämen seudun. Te olette aivan uskomattomia ihmisiä jokainen! Toivottavasti koskaan voin itse edes hitusen tästä kaikesta saamastani voimasta jakaa eteenpäin. 

Tattiset siis jatkoivat matkaa, ja niin huomaan meidänkin tehneen. =) Tuntuu ihan uskomattomalta, että tuosta kaikesta on vain vähän reilu viikko aikaa!! Jotenkin se pahin vaihe tuntuu todella kaukaiselta jutulta ja nyt olen lähinnä onnellinen (vaikkakin vielä vähän väsynyt). Olen saanut kokea jotain todella suurta ja opettavaista. Ja omat voimat TODELLA yllätti itseni. Muistelen, kuinka joku aika sitten blogissa mietiskelin, mitä kukakin lapsi on minulle äitinä opettanut. Ja loppuun naurahdin, että "luulen että Tattisillakin on jotain oppeja takataskussaan äitinsä varalle." Heillä toden totisesti oli.

Pian siirrymme myös blogissa arkeen, kuten ollaan oikeassa elämässä jo siirrytty. Villahousuja nimittäin odottelee viidet kuvaa vaille valmiit tuolla hyllyn reunalla viimeistelyään. =) Seuraava kaksikko on valmistumassa kaksosille. <3 Kuvatkin on jo hahmoteltu paperille, mutta vielä pitäisi löytää se keskittymiskyky/-aika, että saisin ne siirrettyä pöksyn etumukseenkin. =) Ja nyt on jotain historiallistakin puikoilla. Kun en kerta saanut alkaa toteuttaa mallistoa Tattisille, niin otinpas ja aloin tehdä yllärinä uusia yöpökiä Hellämieliselleni - entiset ovat muistaakseni 1-2 vuotta vanhat ja hieman jo erinäköiset kuin alussa... ;-D

MiNään 3-vuotistkin on nyt muutes juhlittu ja hän itse totesi, ettei enää ole vauva. Mokomus. Mutta tissi kelpaa - thänk gaad. Nimittäin kieltäydyin (neljään otteeseen neljälle eri kätilölle) ottamasta niitä tabletteja, jotka olisivat estäneet maidonnousun. Ja haaveilin hömelö katse silmissä siitä silmissä pyörivästä tilannekuvasta, kun joku kaunis päivä MiNää irrottaisi onnellinen katse silmissään otteensa rinnasta ja maitoa valuisi pitkin poskia. Tattiset olisivat vielä lähtiessään järkänneet pienen synttärilahjan toiselle. No, maito nousi maanantai-iltana ja tiistaina heti herättyäni olin aivan intopinkeenä tarjoamassa sitä MiNäälle. Iloisesti käsikädessä käveltiin sohvalle ja pikkuimimmi aloitti imuttelut. Mutta lopetti lähes samontein ja totesi: "YÄK." Useaan otteeseen... ;-D Tuijotti tisukkaa epäuskoisesti ja kyseli "Oletko sinä äiti laittanut sinne maitoa??" ja "Pitääkö minun painaa niinkuin näin?" (ettei maitoa tulisi) jne... =D Siskolle nauroin tätä tekstiviestillä ja hän vain sormea heristellen totesi, että "Kymmenennen maistelukerran jälkeen alkaa kyllä uusi maku maistua"... ;-D Meillä riitti neljä kertaa. =D Tosin vähän houkuttelua oli ne neljä kertaa, mutta onneksi tisukan vetovoima voitti aina sen pahan maun pelon. =DD Ja nyt hän jo pyytää taas itse. =) Härreguud, kolmevuotiaan tartte vielä tisukasta vieroittua!? (;-D)

Ainiin. Paljon olen mietiskellyt asiaa, uskallanko enää ikuna. Yrittäjän mielestä ei. Mutta minä oikeasti haluaisin pienen ihmisen meille vielä. Ja eilen illalla kun oltiin MiNään kanssa kaksistaan saunassa, vajosin aika alas. =) Neito oli tisukalla ja lopulta rohkaistuin häneltä kysymään kauan miettimäni kysymyksen.

Meemeli: "Tuleekohan meille vielä joskus vauva?"

MiNää: *miettii hetken tarkasti ja alkaa sitten nyökytellä*

Meemeli: "Ai tulee?"

MiNää: "Mmmmm" *nyökyttelyä*

Meemeli: "Milloinkahan hän tulee?"

Minää: "Mömmön." *tissin irroitus suusta ja kysymys uusiksi* "Kohta."

Meemeli: "Onko hän tyttö vai poika?"

MiNää: "Möm-Möm." *tissin irroitus suusta ja kysymys uusiksi* "Tyttö."

Meemeli: "Onko hänellä siniset vai ruskeat silmät?"

MiNää: (jokaisen vastauksen alussa tästä eteenpäin tuota mömmömmöm-kieltä jne...) "Ruskeat."

Meemeli: "Ai niinkuin sinullakin?"

MiNää: "Niin."

Meemeli: "Syntyykö hän kesällä vai talvella?"

MiNää: "Talvella."

Ja sitten.

Meemeli: "Mistä sinä kulta tiedät?"

MiNää: *miettii hetken* "Koska hän on jo olemassa."

Tuon jälkeen pikkuin alkoi kysellä minulta. "Missä ne oikein on?" jne. Ja täytyypäs sanoa, että nyt ei äiti tiennyt...

Mutta silti en tiedä, uskallanko enää ikinä. =)

 

Tämän siitä saatte. Kun hetken nautiskelette elämästä ilman Meemelin kirjoituksia. Tulee sitten rysäyksellä vähän enempi tekstiä. Ja entistä sekavamapaa. =D Haluaisin antaa jokaiselle loppuun asti kahlanneelle pillimehun. =) Veikkaan, että kovin monesta ei tarvitse luopua. =D