Uusi pinkki kipsi kädessä ja luussa kaksi teräspiikkiä tukemassa. Tuo kirppu on ollut kenties maailman reippain potilas (täysin puolueeton mielipide) ja äiti hetken aikaa ehken maailman paniikimmeissa olotilassa oleva äiti, mutta NYT se on ohi kolmeksi viikoksi! Kolmen viikon päästä poistetaan piikit ja tuo on kenties mahdollista tehdä ilman nukutusta! Oivoivoivoi - anna olla näin! Oli nimittäin jotain aivan hirveää minun olotila puolisen tuntia ennenkä näin lapseni taas hengissä todistetusti. Käytiin leikkauksen aikana kotona, ja takaisinpäinmennessä sairaalan lähestyessä alkoi mielikuvitus pikkuhiljaa villiintymään. Osastolle mennessä mies lähti viemään ruokia jääkaappiin ja minä rohkaistuin kysymään kansliasta, oliko MiNäästä vielä kuulunut mitään. Hoitaja katsoi minua mielestäni liian pitkään ja totesi: "Teidän pitää mennä kysymään toisesta päästä. Me ei täällä tiedetä hänen tilanteestaan.". Tuossa vaiheessa olin 80%:isen varma. Kävelin paniikkitunnelmissa toisen pään kansliaa kohti ja huomasin, että sisällä oli kolme hoitajaa ja ovi visusti kiinni. Yksi hoitaja niisti kovasti nenäänsä ja mielikuvittelin, kuinka hän oli herkistynyt kun MiNääästä oli soitettu Kauheita Uutisia. En uskaltanut mennä kyselemään vaan istahdin käytävän sohvalle ja ajatukset juoksi maailman villeintä rataa päässä. Satuin kuitenkin näkemään MiNäään yhden hoitajan ja Rohkaistuin kysymään. "Ei ole vielä kuulunut mitään." Ja ihana kaunis aito rehellinen hymy päälle. Rauhoituin voin puoleen aikaisemmasta ja aloin odottelemaan siinä samaisella sohvalla miestä. Noh, huomasin, että käytävää pitkin asteli MiNäään kirurgi. Ja kohti minua. Katsoen koko ajan silmiin. Ja nuo sekunnit (tai niiden sadasosat) tuntuivat ikuisuudelta. Ilmeeni ehkä kertoi jotain ja tuo maailman ihanin nuori lääkäri totesi siinä kohdallani vain: "Hienosti meni. Häntä ollaan kai juuri tuomassa takaisin." Minä taisin puuskahtaa jotain "Huh." tai vastaavaa ja kirurgi jatkoi matkaansa. =D Heti hänen jälkeen tulikin sitten mies ja ehdin juuri ja juuri hänelle naureskella tiiviinä pakettina tunnelmani, kun näin tutun näköisen sängyn tulevan kohti meitä. Ja hoitaja kysyikin, "näyttääkö tutulta?". Näytti niin mahdottoman tutulta ja rakkaalta ja maailman huikeimmalta näyltä. Ei haitannut MITÄÄN, vaikka tuo tutunnäköiseni oli ehken elämänsä veikeimmällä tuulella... =D Nukutuksen jälkimeiningit, kivut, pelko kaikesta tapahtuneesta ja tulevista tapahtumista sekä melkein vuorokauden syömättömyydestä taatusti alhainen verensokeri saivat kaikki parhaimmat piirteet hänessä esiin. ;-) Mutta tosiaan, EI HAITANNUT MITÄÄN! Minä pompin ja tein kaiken ihan just niinkuin hän aina halusi. Vaikka halut muuttui sekunnissa kolme kertaa, niin äiti hyppi. =) Jestas että minä pelkäsin.  Nyt se on O H I. Kolmen viikon päästä vielä vähän lisäjännitystä, mutta nämä kolme viikkoa aion unohtaa tuon tulevan jännityksen kokonaan!

 

Kiitos kaikista kauniista ajatuksista teille!! Ihan varmasti ne veivät osan tuosta minun kauhusta ja osan MiNäää-pikkuisen kärsimyksistä. <3